Muistin tuossa juuri, noin tunti sitten, että viime viikolla olisi ollut kaksi harrastuksiin liittyvää kokousta. Olisi. En mennyt kumpaakaan, koska ne olivat pyyhkiytyneet totaalisesti aivoistani. Tai siis olivathan ne siellä, jossakin poimunpohjalla, koska nyt muistin kirkkaasti kaikki kyseisiin kokouksiin liittyvät keskustelut ja suunnitelmat.
Hävettää ja ahdistaa. Tekisi mieli ryömiä sängyn alle, mutta kuoroon on mentävä ja luultavasti lievä tai keskisuuri paheksunta ja nuhteet vastaanotettava. Persia, persia, persia.
Asialla on yksi hyväkin puoli: nyt voin luistaa luottamustehtävistä. Ne eivät sovi psykofyysiselle rakenteelleni. Puolustuksekseni on sanottava, että sairaustapauksen & tuurailun vuoksi en olisi kuitenkaan kokouksista ainakaan toiseen päässyt, mutta olisin ainakin ilmoittanut.
2 kommenttia:
Inhottavinta tuollaisissa unohtamisissa lienee juuri se kylmäävän kauhistuttava muistamisen hetki. Mulle tulee aina mieleen se, miltä tuntui, kun peruskoulussa säännöllisesti unohdin kaikki keskellä päivää olleet hammaslääkärinajat ja sitten näin sieluni silmillä, miten mukava kunnanhammaslääkäri ja -hoitaja olivat vartoilleet minua turhaan ja päitään puistellen.
Se on sellaista, kuin putoaisi vähän matkaa. Tai siirtyisi uuteen tilaan. Noloa kuitenkin ja tyhmää. Ja miten muistamiseen voi mennä niin kauan.
Lähetä kommentti