Syömishäiriö-, elämänhallinta- ja kehonkuva-teksteihin on tullut paljon pohdiskelevia kommentteja. Syömishäiriön syitä on etsitty kulttuurin tarjoamasta naiskuvasta ja naiseuden roolimalleista lähellä (perhe) ja kaukana (mallibusiness). Tärkeänä tekijänä on pidetty puutteellista elämänhallintaa, jota oman kehon ja painon hallinta imitoi. Ja aina välillä keskustelijoita on muistutettu siitä, että syömishäiriöt eivät ole vain naisten ongelma ja että syömishäiriö on sairaus, ei elämäntapa.
Tässä pieni koonti kommenteista:
syömäongelmaisten perheissä saatetaan myös tarpeettoman paljon kiinnittää huomiota ihmisten painoon - siis, päivitellään alvariinsa kuinka se ja se on niin lihonut tai kovin laihtunut
-Suojakänni
voihan samasta perheestä kasvaa yhden anorektikon lisäksi pari täysin normaalisti ja terveesti kehoonsa, syömiseen ja ruokaan suhtautuvaa tytärtä
-Paljas
anoreksiaa sairastavat myös miehet. mikään sairaus (joka ei liity anatomiseen sukupuolieroon) ei ole sukupuolisidonnainen. ja psyykkiseen sairauteen tarvittavat värkit löytyy meiltä kaikilta
-Strangelove
eräs lapinlahdessa toiminut psykiatri sanoi syömishäiriöyksikön olevan perfektinistihoitola. anorektikko mielletään usein kiltiksi, ahkeraksi ja älykkääksi tytöksi. tämä ei välttämättä ole kovin kaukana totuudesta. anoreksiaan liittyy lähes poikkeuksetta sairaalloinen perfektionismi. ja sen eteen on valmis uhraamaan kaiken.
-Strangelove
Autisteja läheltä seuranneena voin myös kertoa rintaäänellä, neurologiset erityispiirteet liittyvät usein sellaiseen käytökseen, että omat perustarpeet voidaan ohittaa ja laiminlyödä karkeastikin. -Kaura
Jos siis tyttö ei halua tulla naiseksi ja siksi laihduttaa sairaalloisesti, hänestähän kuitenkin tulee jossain vaiheessa laihduttamista ”mallin mitoissa oleva”. Siis mainosmarkkinoiden mukaan ilmeisesti kovinkin haluttava. Mutta tätä paradoksaalisuutta ei anorektikko
-Kirvesti -78
Oman kehon hallinnalla feikataan elämänhallintaa ja onnistumisen tunne edes tässä asiassa auttaa kestämään elämän muita, vaikeampia asioita. High muuttuu vain käden käänteessä low'ksi. Vähän niin kuin huumaavien aineiden käytäjillä. Silti ensimmäinen, hyvä kokemus saa hakemaan samaa olotilaa yhä kovemmilla keinoilla, jotka aikaa myöten käyvät kunnon ja mielenterveyden päälle...
-Jenni
* * *
Keskustelu on ollut varsin vilkasta ja huomattavan tasokasta - ja kuten kaikki hyvät keskustelut, se on tuottanut vastausten lisäksi koko joukon uusia kysymyksiä.
Itse jäin tuumimaan, että miksi juuri painonhallinnasta on tullut keskeinen elämänhallinnan symboli? Eikö samalla raivolla voisi vaikka harrastaa postimerkkeilyä tai melomista tai puutarhanhoitoa? Ensin ajattelin tämän mahdollisesti johtuvan siitä, että keho on jonkinlainen maailmankaikkeuden symboli: se on inhimillisen hallinnan pienimpiä yksiköitä - ainakin intiimein. Itsestään huolehtimisen diskurssissa kaikuu 1950-luvun naistenlehtien äänet, reippaasta punaposkisuudesta, huolitellusta naisellisuudesta ja tyylikkyydestä on vain liikuttu varsin kauas.
Toisaalta pienet jumalat kohtelevat maailmoitaan kovin julmasti. Olen ollut huomaavinani, että sekä laihuus- että lihavuuskeskustelut ovat usein kovin intohimoisia: suhtautuminen niin muita kuin itseäänkin kohtaan on armotonta. Toisinaan painon pudottamista käsittelevistä blogeista paistaa joskus todella lohduton ja syvä itseinho tai synkkä raivo omaa vartaloa kohtaan. Pienet jumalat ovat säälimättömiä, äkkipikaisia ja raakoja. He eivät suojele ja varjele maailmaansa vaan viljelevät ja hyödyntävät sitä säälimättömästi ja kaikin mahdollisin keinoin. Seurauksista piittaamatta.
Ja miksi ihmeessä juuri painosta on tullut keskeinen asia (Länsimaissa, kirkuu pieni ääni takaraivossani)?
* * *
Toinen kesannolla oleva keskustelupolku koskee miesten vartalosuhdetta ja ruumiinkuvaa. Kuinka miehen vartalosuhde muodostuu? Millaisia ihanteita ja kehollisuuteen liittyviä rooliodotuksia mies kohtaa ja ovatko ne yhtä ongelmallisia kuin naisten? Tätä ongelmien suota olisi mielenkiintoista ojittaa niin genderin kuin biologiankin kannalta, mutta tarvitsisin jonkin suunnan...
(Kuva: Ernest von Rosen, www.amgmedia.com)
4 kommenttia:
Tämä ylitsevuotavaisen runsas maailmamme? Se, että ellei harjoita hallintaa (tai ole luojan armosta ns. läpipasko) niin melkein väistämättä tulee syöneeksi enemmän kuin kuluttaa?
Itse uskon, että ydin on siinä yltäkyllän ja ulkomuoto-ihanteen välisessä epäsuhdassa. Siitä sitten pulppuavat nämä joka yksilöllä erilaiset tavat oirehtia, hallita ja määritellä itseään ruoan ja vaa'an kautta.
Pitääkin tutkia syömähäiriöiden historiaa. Esiintyykö lihavuutta ihannoivissa kulttuureissa pakkosyömistä? Minulle on väitetty, että Karibialla tytöt saattavat nauttia lisäravinteena hormonipitoista kananrehua saadakseen tanssiessa asianmukaisesti hytkyvän laajan takamuksen.
Hmm... on kieltämättä vaikeaa säännöstellä syömistä, kun kaupat tursuvavat kaloripitoisia ja halpoja ruokia... Pitää ainakin olla hirveän tiedostava.
Karibia-anekdootti on kiinnostava!
Kukaan ei ole koskaan patistanut minua laihduttamaan tai lihottamaan. En myöskään muista katselleeni jotain miesmallia ja halunneeni olla samannäköinen. En koe kohdanneeni aggressiivisia vaateita kehoani kohtaan mistään suunnalta.
Olen kuitenkin imenyt joitain vaikutteita huomaamattani. En pidä siitä, että kyynärvarteni ja ranteeni ovat niin ohuet ja hennot. Muistan kerran kun edesmennyt mummoni kommentoi, että minun olisi pitänyt mennä jo varhain ruumilliseen työhön, että käsistäni olisi tullut isommat. Lisäksi hän vielä lopuksi totesi iloisesti, että nythän se on jo liian myöhäistä. Hänen ei siis käsittääkseni ollut tarkoitus olla loukkaava, mutta tuo lopullisuus kuitenkin tärähti minuun jotenkin voimakkaasti, sen muistan.
Joskus muutamia vuosia sitten, kun kärsin jonkinlaisesta syvästä ahdistuksesta, enkä pystynyt opiskelemaankaan, mittasin painoani jostain syystä, ja huomasin, että olin kevyimmilläni 65 kg, vaikka olen yli 190 cm pitkä. Olin siis selkeästi alipainoinen. Mutta en ollut yrittänyt laihduttaa, enkä ollut kiinnittänyt mitään erityistä huomiota syömiseeni. Enkä pystynyt olemaan alhaisesta painostani edes huolissani.
Nykyään painan suurin piirtein sata kiloa (95 näköjään tänään), ja kyllä minua jotenkin huolestutti kun painoni kohosi yli sadan (ei kuitenkaan 110 koskaan), että koska tämä pysähtyy, ja että minä en jaksa alkaa vähentämään syömistä enkä muuttamaan liikuntatottumuksia, toivottavasti nousu pysähtyy näillä eväillä jatkaen. Minua huolestutti nähdäkseni yli 100 kg menevä paino symbolisesti, koska eihän se muuten mitään todista.
Voishan sitä ajatella, että jos yleiskunto on ihan hyvä, Cooperista hyvä tulos tai jotain, niin sitten millään estetiikalla ei ole mitään väliä. Minua kyllä lievästi harmittaa pullottava mahani, ja huomaan, että yritän jotenkin vetää sitä sisäänpäin muiden ihmisten seurassa, jos minulla on vaikka liian kireä t-paita.
Loppujen lopuksi voisi sanoa, että en kuitenkaan koe epäesteettisyyttä suurimmaksi ongelmakseni, vaan hentoiset käsivarret ja fyysisen voiman puuttumisen sitä kautta. Eli ehkä miesten ei tarvitse olla niin silmäämiellyttäviä tms. kun taas naisilla ne vaatimukset kohdistuvat enemmän tälle osastolle, kuin siihen mitä sillä ruumiilla voi tehdä.
Kirvesti -78
Kirvesti! On se hassua, miten miehen ruumiinkuvaa määrää juuri tuo näennäinen suorituskyky ja isot lihakset ja koko.
Ihmisille jää myös äärettömän helposti erilaisia absurdeja ulkonäkötraumoja. Itse muistan aina ne muutamat mahaani koskevat kommentit, mikä on huipputyperää, koska olen hoikka. Peili on epäluotettava kumppani, koska oma silmä on niin kriittinen, mutta onhan sen traagista, jos joskus satavuotiaana katselee valokuviaan ja ajattelee, että oli ihan ok ja hyvännäköinen... Tiedän näinkin tapahtuneen.
Lähetä kommentti