Tarvitset vain kaksi kättä ja noetun periskoopin

Työttöminä viikkoina käymme henkikojootin kanssa pitkillä aamulenkillä. Aina silloin tällöin yritän suostutella raajani hölkkäämään. Kannustan jalkojani ja töpötän taas sata - kaksisataa - kolmesataa metriä. Lumella hölkkääminen ei ole mitään pitkäaskelista liitoa, joskin minä en koskaan ole ollut pitkäaskelinen liitäjä vaan sellainen sinnikkäästi töpöttävä puurtaja. Ruumiinrakenteeni soveltuu hyvin uimiseen (pitkät jalat ja lyhyt selkä) ja epäilemättä halonhakkuuseen ja lumitöihin (käsivarret, joissa on lihaksia siellä pehmukkeiden alla). Aina välillä haluan kuvitella itseni liitämässä aurinkolippa otsalla ja 80-lukulaiset satiinishortsit jalassa pitkin askelin ja ponnari selässä poukkoillen kesäistä pyörätietä ja korvalappustereoissa soisi kepeä pop. Mutta en ole sellainen. Enkä edes kuuntele poppia.

Suhteeni urheiluun on kahtiajakoinen. Liikun paljon silloin, kun en ajattele "kuntoilevani". Saatan joutua vaaleanpunaisten käsipainojeni kanssa jumppapsykoosiin ja saattaa ojentajani sellaiseen jumiin, joka lähenee fossiloitumista. Mutta esimerkiksi hyvin sujuneeseen mummohölkkään (matala askel, rauhallinen vauhti) tuli aivan liian pitkä tauko sillä siunaaman sekunnilla, kun asetin itselleni tavoitteen ja päätin, että treenaan, kunnes jaksan hölkötellä kepeästi tunnin. Kaikki sanovat, että se on ihan mahdollista, kun treenaa intervalleissa. Siinä on vain kolme ongelmaa: ne ovat tavoite, treenaaminen ja intervallit.

Mitä hauskempaa liikkuminen on, sitä enemmän sitä tulee harrastettua, sitä paremmaksi kunto kasvaa ja sen hauskempaa liikkuminen on. Ja niin edelleen. Jostain syystä arasti oraalle nousevalle motivaatiolleni käy huonosti aina, kun keksin jotakin niinkin typerää, kuin elämäntaparemontti tai ruokavalio. Kahvinjuonnin lopettaminen johtaa todennäköisesti hirvittäviin kofeiiniorgioihin litran valko-maito-tummasuklaalattea imuttaen. Ja kun päätän, että tänään on karkkipäivä ja hankin sellaisen määrän juustoa ja suklaata, että niistä voisi tehdä Hannulle ja Kertulle kolme huonetta ja keittiön, napostelen kainosti muutaman siivun brietä watercrackerin päällä, juon siveästi puoli lasia kuivaa valkoviiniä ja jälkeen päin rankaisen kroppaani kaikessa rakkaudessa tunnin hikilenkillä. Enkä edes tajua, kuinka olen toiminut, vaan uskon oikeasti mässäilleeni.

Käänteinen psykologia on helppoa. Se pitää vain kääntää nurin ja sitä on katsottava nurkan takaa noetun periskoopin avulla siten, että toinen silmä on kiinni ja ettei katso ihan kohti.