Aamuajatuksia

Sumu. Valkoinen valo, jolla ei ole lähdettä eikä suuntaa. Aamulenkillä huomaan neljä asiaa. Ensinnäkin puhelen itsekseni. Toki vain silloin, kun kukaan ei kuule. Ajattelen hulluutta: terveyttä ja sairautta. Hulluutta pidetään jotenkin sisäsyntyisenä, mutta minä uskon, että jokainen on alttiimpi tai vastustuskykyisempi sairauksille - tai mielen ja ruumiin erilaisille tiloille. Sairaus ja vamma. Kuka määrittää, milloin joku on sairas tai vammainen? Eikös se ole sama juttu kuin normaaliudenkin kanssa, ne ovat täysin sopimuksen varaisia ja liittyvät ennen kaikkea työkykyyn ja kykyyn olla osa sellaista yhteisöä, jossa joko opiskellaan, ollaan töissä, eläkkeellä tai kuollut. Ympäristötekijöiden ja perintötekijöiden cocktail isoon terässhakeriin, pari jäätä ja limeä, jossakin pikkuinen paarma räpyttää siipiään ja kas, tässä sitä höpötetään kauppajonossa näkymättömälle ystävälle.

Toinen asia on se, että riippumatta mihin saakka olen töpötellyt, aina katsoessani taakseni, henkikojootti juoksee minua kohti täyttä vauhtia ja on vielä hyvin kaukana - eli on siis juuttunut johonkin kiehtovaan tuoksahdukseen ja huomannut, että henkiemäntä on aika etäällä. Ja tämä toistuu monta kertaa ja ajattelen totuutta olevaisesta ja siitä, kuinka totuuden rajat ovat aika ohkaiset ja läpikuultavat. Ehkä henkikojootti juoksee minua kohti vain kerran, mutta olen kävellyt johonkin madonreikään ja tilanne toistuu, kunnes pääsen pois silmukasta, ja asiat alkavat taas edetä.

Kolmas asia on olevaisen käsittämätön kauneus. Ajattelen aina, kuinka näkymästä tulisi maalaus. Todellisuudessa sellaisen maalaamiseen tarvittaisiin kaksi kilometriä leveä, kaksisataa metriä korkea, hyvälaatuinen akvarelliarkki ja pikkuinen näädänkarvasivellin. Ja joku Jumala puuhastelemaan ja sommittelemaan kastamaan välillä sivellintä järveen tai vedellä täytettyyn lasitölkkiin. Kai Jumalalla lasitölkki on? Jumala ja mansikkahillo... kyllä, Jumalalla on todennäköisesti tyhjiä lasitölkkejä. Todellisuuden rajat ovat tänään niin ohuita ja läpikuultavia ja valkoisen sumun peitossa, että on yhtä mahdollista, että näin tapahtuu, kuin se, että näin ei tapahdu.

Ja sitten vielä neljäs asia. Viimeksi, kun kävin lenkillä, tien varressa oli kyltti, jossa sanottiin, että paikalle toimitetaan Teijo-talo. Tänään paikalle oli toimitettu Teijo-talo ja joku helkkari soikoon asui siinä ja puhdisteli muina Teijoina autoaan lumesta. Ihmiset ovat nomadisempia kuin koskaan. Talo voidaan viikata ja lykätä käsilaukkuun. Ne eivät juurru maisemaan ja tule osaksi sitä, vaan ovat yhtä irrallisia kuin jääkaappimagneetit.

Ajatus ei oikein miellytä minua.