Parkkipaikan yli, nurkasta nurkkaan, juoksee uskomattoman paskainen hurtta, köydenpätkä kaulapannasta roikkuen. Tunnen tyypin, sen on ottanut ihmiset, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestäänkään. Koiran turkki olisi varmaan upea, jos se olisi puhdas. Lankamoppi, albiinorasta, valtava nippu ylellistä, huovutettua villaa.
Oletan että se olisi valkoinen, jos joku saisi tuon kokoisen elukan ja litran koiranshampoota isoon, lämpimällä vedellä täytettyyn paljuun. Tai jos joku edes välittäisi. Toisaalta se pätee kaikkiin muihinkin paikkakunnan laitapuolisiin.
Jos vain olisi saavikaupalla kuumaa suopavettä, tykillinen nakkisoppaa, enemmän ja parempilaatuista lähimmäisenrakkautta. Mutta eihän se riitä. Aina on niitä jotka huuhtovat jotain päihteillä: surua, kyllästymistä. Alkoholisteilla on rakkaussuhde viinaan: he tekevät kaikkensa voidakseen viettää mahdollisimman paljon aikaa suuren rakkautensa kanssa. Eikä mikään saa tulla heidän väliin.
* * *
Taneli Tuhmakissa tekee kaikkensa sabotoidakseen aamukahvini ja aamumurhani. Sanomalehden silmäilen kuuliaisesti, nopeasti, pintapuolisesti, koska sitten voin tarttua Anne Holtin Julkkismurhiin. Vaikka olisihan niitä lehdissäkin, julkisuusmurhia, puukolla silvottuja teinityttöjä spermaisine kuukautisrätteineen, miehiä, jotka makaavat teltan päällä ilman kenkiä tai ehkä sittenkin kengät jalassa. Puistattaa.
Taneli Tuhmakissalla on rakkaus mielessä. Se kiipää olkapäälleni ja yrittää kaivautua hiuksiini. Ehkä se vain kapaa niitä harittavilla käpälillään ja hieroo itseään niitä vasten. Punainen raitapuuhka kiemurtaa kaulani ympäri ja kehrää taukoamatta purrr purrr purrr purrr. Onko kissalla sama hengitystekniikka kuin didgeridoon soittajilla? Senhän ääni on niin kuin soinnillista kehräämistä, edes takaisin heijaavaa väreilyä. Taneli Tuhmuusammattilainen kellahtaa murhien päälle silmät rauhanomaisessa viirussa, tavoittelee kasvojani kynnet melkein piilossa nousee letkeästi ylös ja puskee silmälasit päästäni, ja koko ajan kehrää purrr purrr purrr. Hyppää taas olalleni ja varnii niskaani ja mahdollisesti tekee taas jotain hiuksille, se tuntuu karhealta ja epämiellyttävältä. Ja kiehnää ja puskee, kiepsahtaa syliini, muttei maltakkaan asettua ja kiipeää taas ja puskee silmälasit uudelleen päästäni ja varnii ja rakastaa ja kehrrrää.
Pakenen kissan rakkautta töihin. Pitkin päivää huomaan eri puolella ihoani kissan reittejä, kynnenreikiä reisissä ja raapaleita niskassa. Ja yksi hieno viiva nenänpielessänikin.
* * *
Viikon kiivaimman siskojenvälisen sähköpostiväittelyn (kohta lähetämme toisillemme väliotsikoituja esseitä alaviitteilä, väittää sisareni) yksi ydinkysymys on, voiko rakkauden tunteen erottaa rakkaudellisista teoista? Minun mielestäni ihminen voi tehdä rakkaudellisia tekoja ilman, että hän esimerkiksi rakastaa tekojensa kohdetta. Itseasiassa olen sitä mieltä, että ihmisen kuuluu pyrkiä tekemään rakkauden motivoimia tekoja. Altruistisessa kukkahattuhengessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti