Pakkanen marssii pihaan ja pistää tupakaksi. Kolailen kaikessa rauhassa lunta, mutta tulen huomanneeksi, että uuden maihinnouskengät on ostettu, mustan ja hopean väriset. Lumisade lakkaa ja taivas on kuin vastalyöty kolikko: kirkas, kylmä ja sileä.
-Mitä Pakkanen tietää, sanon ja ripustan lumikolan autotallin seinustalle.
-Mitä luulet, idiootti, sanoo pakkanen ja karistaa tuhkaa lumelle.
Tartun katuharjaan ja siistin muina naisina rappusten seutua. Ikkunaan muodostuu yksityiskohtaisia kuvia subtrooppisista kasveista. Ne eivät enää ole satunnaisia kuurakiehkuroita vaan suorastaa kasvitieteellisisiä tutkielmia. Se on sitä Pakkasen huumorintajua, johon on parempi olla kiinnittämättä mitään huomiota.
Pakkanen murskaa tumpin kenkänsä alla ja on tekemättä mitään. Huomaan kuitenkin, että hän silmäilee vanhaa autoamme, näennäisen välinpitämättömästi, ja seuraa sitten katseellaan maan alla risteileviä vanhoja vesiputkia.
-Saatanan saatana! Minulta pääsee, mutta eihän se mitään auta. Haen liiteristä puita ja päästän koiran ulos. Pakkanen hymyilee vinosti, toisella suunpielellään ja leikkii sytkärillä.
-Pitää mennä, tulee kylmä yö, sanoo pakkanen ja lampsii tiehensä.
-Epäilemättä, sanon itsekseni, ja katselen, kuinka koira on alkanut nostella tassujaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti