Aamuinen järvi on kevyen sumun peitossa, ulapalla sinertävä saarenranta voi aivan yhtä hyvin olla Valamo, tai Avalon; kulta kupoleiden liekkejä tai männynlatvoihin takertunut aurinko.
Soutamisen idea on olla upottamatta airoja liian syvälle veteen.
Verkkoihin tarttuu nykyään kaikenlaista, merenneitoja, jo kauan sitten kadonneeksi luultuja varsieväkaloja, meduusoja, joissa on yhtä paljon ainetta kuin aineettomuutta, jotka ovat yhtä elementtinsä kanssa. Tänä aamuna tutusta paikasta löytyy jotain hyvin yllättävää. Esi-isä, Ivan xxxxx, syntynyt 16xx jossakin rajan takana. Hänen puolisostaan ei ole jäänyt tietoa, mutta poika hänellä oli, ja pojan palttinapaitansa helmassa muut parrakkaat. Akim, Kiril ja vihoviimein hän, joka suomalaisti nimensä mutta ei saanut ikävää huuhdottua pois sielustaan.
Kuka sinä olit, isoisoisoäitini Marfa? Mitä te aamulla ajattelitte, kun taistelitte unta vastaan, Pelagia, Tatiana, Lev ja Petr? Ovatko minun värini Jefrosinijan peruja, masentuiko Trofim syksyisin, kaipasi valoa ja yritti turtumuksen keskellä selviytyä päivän askareista.
1 kommentti:
Just tota hei määki, ninku, kuulumisen tunnetta kaipaan. Vittu, ois hianoo kun vois aatella polveutuvansansa ninku historiasta käsin, eikä ninku jostakin Raatihuoneenkadulta Hämeenlinnasta, ninku mää esmes kutakuinkin polveudun.
Lähetä kommentti