perjantaina, heinäkuuta 02, 2010

Väite ja tuuma

Äitiyslomalla on aikaa pohdiskella asioita, panna elämänarvoja uuteen järjestykseen ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia.
Äitiyslomalainen on imetyszombie, ellei hän ole hyväunisen ihmelapsen äiti. Nyt kun Pikku-Ukosta on tullut iso pötkyläinen, olen alkanut vihdoin miettiä tulevaisuutta yksiä päiväunia pitemmälle. Mitä jos vihdoin opiskelisi jotain, josta todella pitää? Viisikuisen pojan äitinä tunnen oudosti eläväni "elämän kirkasta keskipäivää". Pitkittynyt nuoruus on väistämättä ja ehkä helpotukseksenikin lopulta ohi. Nyt ollaan aikuisia, vaunuja työntäviä, vastuullisesti käyttäytyviä ja hieman vanhempia.

Tuostahan toukasta tulee tällä menolla muutamassa vuodessa omatoiminen ihminen, minunkin kannattaa jossakin vaiheessa miettiä, mitä minä-minä-juttuja haluan sitten tehdä, kun Pikku-Ukkonen menee päivähoitoon tai jos Ukkonen jää lapsen kanssa kotiin joksikin aikaa. "Pelkkä äitiys" voi toki olla jollekin koko elämän sisältö. Minua on kylläkin alkanut pelottaa (jo nyt), että sellaisella menolla äidistä tulee takertuva riippakivi. Lapsi on luonnollisesti ykkösasia, mutta lapsellekin tulee raskaaksi täyttää äidin koko elämä.

Kaikille uusille odottajille tiedoksi, että vauvan kanssa jokainen uusi kuukausi on mukavampi ja helpompi! Kun näen vaikkapa neuvolassa tai ruokakaupassa tuoreita vanhempia pikkuruinen, untelo ja nöyhtäinen rimppamarakatti käsivarrella, tulee selkäytimestä nousevan "UIJUIJUIPIKKUINENVAUVVVVA" -äännähdyksen jälkeen helpotuksen huokaus.

1 kommentti:

lupiini kirjoitti...

Ajatus siitä, että lapsellekin tulee raskaaksi olla äitinsä elämän pääsisältö, tuntuu hyvältä ja viisaalta. Mua kun vaan niin ahdistaa sellainen ammattiäitiys eikä se tunnu yhtikäs omalta jutulta, vaikka oma duunitilanne on sellainen, että kotiäitiaikoja tulen aivan salettiin viettämään vielä kuukausia. Tai jopa haksahtamaan pikkukakkosen laittoon, kun nyt on se lamakin. Mutta jotain aikuista pitää keksiä, kannan itse vieläkin selkäytimessäni niitä syyllisyyksiä, mitä tulee, kun on kahden vanhan ihmisen ainoa, hartaasti vaalittu päivänsäde, jonka itsenäistymispyrkimykset ja oman tahdon osoitukset aiheuttavat harmia ja syyllistämistä.

Näin tänään Kaisaniemen kasvitieteellisen kahvilassa punaisen pisuvauvan, ihan rimpulan, huolestuneine ja varoen liikkuvine äiteineen. Tunnistin siinä itseni ja myhäilin, kuinka nopeasti otteet muuttuvat ja siinä sivussa vatkutin ja vetkutin Lipsiä oikein olan takaa ja annoin sen temmeltää rattaissaan pää alaspäin.