Kuka mitä häh?

Poikanen on kymmenen viikkoa vanha, vaivaiset kymmenen viikkoa, ja ehtinyt jo kasvaa ulos yhdestä vaatekoosta, lopettanut jatkuvan* rinnalla hengailun, alkanut hymyillä ja päästellä muitakin ääniä, alkanut seuraamaan katseella esineitä, saanut yhden rokotuksen, oppinut tekemään osan pissasta pissattamalla esimerkiksi lavuaariin aloittanut muskarin.

Aika on kummallinen käsite. Se menee nopeasti. Se menee hitaasti. Sen kulumista tarkkaillaan. Se livahtaa huomaamatta jonnekin. Päivät tuntuvat viikoilta, mutta silti ei tiedä, onko maanantai vai tiistai. Se on jotakin, joka virtailee ympärillämme ja nuolee meistä kerroksen kerroksen jälkeen.

Olen äiti, eikä se muutu koskaan. Suren sitä, että lapsi kasvaa niin nopeasti, mutta maltan tuskin odottaa, että se osaa nukkua yli kolme tuntia kerralla, osaa kävellä, ei tarvitse vaippoja, puhuu, rakastaa ja pussaa. Olemme etuoikeutettuja.

***

Kevät tekee ihmisen ihan kummalliseksi. Kuolen, jos en pian saa omaa siirtolapuutarhamökkiä! Varmasti kuolen. Ja kohta pitää saada nämä runot jonnekin. Huomenna? Ylihuomenna? Perjantaina. Minne? Joka paikkaan. Miksi?

Miksi tosiaan. Mikä pakko meitä oikein kepittää eteenpäin?

*) Käsittänet sanan "jatkuva" -merkityksen? Tarkoitan ruokailutahtia, jossa syödään pääsääntöisesti alle tunnin välein.

Mopoauton omistaminen on perusoikeus!

Poikanen sai ensimmäiset kirjeet omalla nimellään. Lasta ensimmäisten joukosta muisti KELA, Musiikkiopisto ja Eräs Pankki. Vilkaisin vasten vaistojani Erään Pankin esitettä, mutta lopetin esitteeseen tutustumisen ensimmäiseen kovaan vihkoseen, jonka kannessa luki:

Kolmipyörä, maastofillari, skootteri. Mitä kaikkea lapset tarvitsevatkaan?

Joopa joo, ohi ampuivat kohderyhmästä. Meistä, joiden mielestä lapsi tarvitsee rakastavia vanhempia, puhtaita vaatteita, puhdasta virikkeellistä ympäristöä, puhdasta ravintoa, yhdessä tekemistä, yhteisöä. Ja sellaista arvomaailmaa, jossa hyvää elämää ei sidota kulutukseen.