Ei voi juuri moittiakaan, terve, mikä terve

Lapsen syntymäpäivä lasketaan sairaalassa päiväksi numero nolla. Toisena päivänä alamme saada vahvoja vihjeitä siitä, että kolmantena sopii lähteä. Vaikka Kirvinen on viikkoihin nähden pieni, vaikka se tarvitsee liian alas laskevien verensokereiden vuoksi lisämaitoa kolmen tunnin välein. Vaikka maito ei ole noussut.

Sanon, että haluaisin olla neljännen päivän, mutta KHKS on täynnä vauvoja ja äitejä. Heitä on lisäpaikoilla kahden hengen huoneissa ja osa odottaa synnytyssaleissa vuodeosastolle pääsyä. Yömaitoja hakiessani vauvala on täynnä nukkuvia pötkylöitä. Välipalahuoneessa on aina joku hankalannäköisesti kävelevä tuore äiti ottamassa jääkaapista luumusosetta ja pajalan puuroa, jonka tarkoitus on auttaa vatsaa toimimaan.

Kirvinen on vierihoidossa. Se on vieressä, laidallisessa vuoteessa, koska sitä palelee. En tiedä, kumpi meistä tarvitsee vierihoitoa enemmän, Kirvinen on joka tapauksessa ainoa tuttu ihminen osastolla vierailevaa Ukkosta lukuunottamatta. Olen mukana aina, kun siltä otetaan kantapäästä verinäyte tai kun sitä punnitaan. Haen itse lisämaidot toimistosta. Syön huoneessani. Lääkärintarkastuksessa olen ihan onnenmykkyrässä katsellessani jälkeläiseni laihoja, ryppyisiä reisiä ja takapuolta, joka on luiseva piikula. "Ei voi juuri moittiakaan, terve mikä terve", sanoo lakoninen lastenlääkäri.

Olen ihan rakastunut.

Lähtöpäivänä, joka on kuin onkin jo kolmas päivä, puhuvat siivoojat käytävällä tilojen ahtaudesta. "Eikö sille voi sanoa, että ala painua kotiin vaan", sanoo räväkänoloinen punapäinen siivooja ja nikkaa niskaa ulko-oven suuntaan. He puhuvat huoneen ja vuoteen numerolla, joten mitään ei jää epäselväksi.

Normaalisti karjaisisin jo, että tämä ei perkele ole mikään Nokian Eden, ihmiset ovat täällä syystä, mutta minä luikin huoneeseeni ja pärähdän itkemään. Olen luultavasti oksitoksiinimyrkytyksen partaalla. Hoitaja tulee kysymään, että mitä aiomme tehdä, ja vasta sitten alta tulee kiukku. Ilmoitan, että me mennään nyt kotiin, soitan Ukkoselle, kiroan, itken ja läjään rönttäni, paketoin kukat ja kiskon vaatteet päälle Kirvinen kiinni rinnassa. Se on kuin remora, ja ihan lunki ja onnellinen. Huonetoverini, on rauhallinen maatiastyyppinen hämäläinen, joka menee hämilleen, kun näkee läheltä esimerkin itäisestä temperamentista. Ukkosta odottaessani ne saatanan siivoojat ehtivät käydä huoneen ovella vilkaisemassa kolme tai neljä kertaa. Olen sanonut, mihin mennessä lähden. Ehkä he todella kuvittelevat, että pyydän anteeksi itseni ja jälkeläiseni olemassaoloa ja hiivin nyssyköineni käytävän seinävierelle odottamaan noutajaa.

Ensimmäiset päivät kotona ovat itkuisia. Kirvinen on edelleen onnellinen, rakas ja maailman kaunein. Se tarttuu rintaan kiinni vihaisella iskulla, jaksaa lupsuttaa pitkät ajat ja syö päälle lisämaidot mukisematta. Sitten se taas nukkuu. Pyllynpesu lämpimällä vedellä on sen mielestä nautinnollista ja se nukkuu hyvin kolinassa ja metelissä. Nivusten taputtelu ja lapulla peseminen on taas katkeraa. Ärtyessään se saattaa naukaista, tai aloittaa itkun: "Lää, lää, lää", joka loppuu heti, kun vanhemmat ymmärtävät, mikä kiukuttaa.

Syöttäminen on kaikkein suurin murhe. Tunnen, että vauvan henkiinjääminen on kiinni siitä, ymmärtääkö maitorauhaseni vauvan maitotilauksen, vaikka kuka vakuuttelisi mitä. Laitoksella neuvottiin antamaan joka päivä isompi lisämaitoannos: ensin kolme, sitten neljä, sitten viisikymmentä millilitraa. Kolmellakymmenellä millilitrallakin Pikku-Ukkoa saa herätellä rinnalle puolen tunnin ajan. Torstaina saan neuvolan terveydenhoitajan kiinni pistää kolmen tunnin syöttövälille ja pullorumballemme topin. Saamme pitkittää syöttäväliä neljään tuntiin, ellei nälkä sitä ennen tule. Viikonlopun aikana lisämaito alkaa upota yhä huonommin ja nousee piimänä Kirvisen suuhun ja nenään. Unta välillä riittää neljään tuntiin asti.

Maanantaina tuore äiti on siedättynyt hormoneilleen ja alkaa uskoa, että kaikki jäävät henkiin. Terveydenhoitaja tekee kotikäynnin ja Kirvisen paino on ylittänyt yhdeksän päivän vanhana lähtöpainon reilulla kahdellasadalla grammalla. Lisämaidon saa jättää pois ja karjankeittiömme toiminta pullonkeittoineen, pullotelineineen ja pumppuineen supistetaan minimiin. Lisäksi vauvaa voidaan alkaa syöttää siinä tahdissa, missä hän haluaa ruokaa.

Jos pieni synnärimme on inhimillinen, niin millaisia ovat isot laitokset? Henkilökunta on pääsääntöisesti mukavaa ja tietenkin ammattitaitoista, mutta viimeisen sairaalapäivän katastrofitunnelmat jättävät pahan maun suuhun. Entäs, jos joutuisi viettämään laitoksessa kolmen päivän sijaan viikon, kuukauden, vuoden tai loppuelämänsä? Millaista sairaalaelämä on kukkalähetysten ja Anne Geddes -taulujen vauvalan ulkopuolella?

Oh boy!

Case Synnytyksenkäynnistäminen

Torstaina terveydenhoitaja oli vielä sitä mieltä, että Kirvinen on kyllä kinnittynyt "sukkula venukseen" asentoon, mutta ei tunnu vielä siltä, että se syntyisi. Odottaja oli omaksi yllätyksekseenkin tuskastunut olotilaan, jossa ei voi nukkua, kävellä, eikä syödä. Kenkien sitominen ja kaupassakäynti olivat muodostuneet projekteiksi, joiden suorittaminen tympäisi jo tunteja etukäteen. Iltaisin Odottaja söi pussilisen naposteluporkkanoita närästykseen.Yöllä hän kävi korjaamassa happoja a-piimällä.

Kirvisen kooksi arvioitiin kolmea kiloa ja sataa, kahtasataa grammaa.

Perjantaina Odottajan nähtiin, vastoin Ukkosen nimenomaista ukaasia, sonnistautuvan piisamiturkkiinsa ja lyllertävän kojootin kanssa viisi kilometria tapaamaan työkavereitaan. Illalla nautittiin kotitekoisia hampurilaisia ja saunottiin. Ukkonen arvioi, ettei Kirvisen julkaisupäivä voi olla lähellä, koska Odottaja ei vaikukuta riittävän tuskastuneelta.

Kirvisen julkaisupäivä

Vastoin terveydenhoitajan ja Ukkosen arvioita Kirvisen ja Odottajan salainen lisäpöytäkirja "Operaatio Ahvenisto" alkoi varhain lauantaiaamuna lapsiveden menolla. Odottaja hihitteli jalat täristen kylpyhuoneessa Kirvisen uimaveden hyrskähdellessä lattialle.

Odottaja keitti heti puuroa ja kahvia, valitsi soveliasta musiikkia ja soitti laitokselle. Hänelle kerrottiin, että jos kotona jaksaa olla, Odottaja ja Ukkonen a.ka. Tukihenkilö voivat tulla aamukahdeksalta.

Odottaja meni lillimään suihkuun ja poltteli kynttilöitä. Supistukset tulivat heti lapsiveden mentyä viiden minuutin välein ja pahenivat. Tai tiukkenivat, muuttuivat intensiivisemmiksi.

Kahdeksalta Odottaja ja Tukihenkilö tulivat KHKS:n Ahvenistonharjun männyt olivat paksussa tykkylumessa ja yötaivas oli haalistuneen denimin värinen.

Kätilö monitoroi Odottajaa ja Kirvistä todeten, että perhe saa siirtyä saliin. Valitsimme salin, jossa on iso kylpyamme. Odottaja ei saattanut kuvitellakaan hengittävänsä ilokaasua.

Synnytys alkoi edetä. Supistukset olivat koko ajan tiukempia ja Odottaja siirtyi ammeeseen joskus 10.30 syvässä synnytysregressiossa. Muistaakseni kuuntelimme intiaanimusiikkia. Ammeessa Odottaja tunsi suurta turvallisuudentunnetta ja myöhemmin kuuli olleensa siellä kaksi tuntia, supistusten välillä torkahdellen. Supistusten tullen Odottaja painui melkein veden alle. Missään asennossa ei ollut rento olla, joten kannatteleva vesi oli ilman muuta paras kipua lievittävä vaihtoehto siihen tilanteeseen.Valokuvissa Odottaja näyttää tuskaiselta maitovalaalta.

Odottaja nousi altaasta luultavasti ennen yhtä ja sanoi kätilölle, että vesi ei enää oikein riitä. Hän tarjosi kipulääkettä, mutta päätetti sitten, että ottaa suoraan epiduraalin sitten, kun se on mahdollista ja yritti pysyä jaloillaan synnytyksen vauhdittamiseksi.  Konttaamiseksihan se välillä meni. Supistukset olivat tuskallisia, vaikka olisi yrittänyt ajatella mitä.

Ukkonen kävi syömässä, ja melko pian hänen palattuaan oli mahdollista saada epiduraali. Supistukset olivat niin pitkiä ja napakoita, että Odottaja suorastaan ilahtui siitä, etteivät kätilöt löytäneet suonta. Erilainen kipu tuntui miellyttävältä vaihtelulta siinä vaiheessa, kun kykeni vain sanomaan, että nyt supistaa ja laskemaan hengityksiä.

Anestesialääkäri oli nopea ja taitava. Odottajan murjotuista kämmenselistä löytyi sopiva suoni ja yhden tai kahden supistuksen jälkeen puudutus muutti koko synnytyskivun luonteen totaalisen erilaiseksi. Vatsan alueen kipu muttui alas suuntautuvaksi paineentunteeksi. Odottaja pystyi puhumaan, sai käytyä vessassa ja lähestyi ponnistusvaihetta ripeästi.

Ponnistusvaihe taisi kestää parisenkymmentä minuuttia. Paikalla olevat kannustivat Odottajaa kuin vauhkoa tammaa: "Hyyyyyväääää, hieno pitkä sitkeä ponnistus!" Siinä tilanteessa se tuntui kieltämättä hieman hassulta, mutta mukavalta, koska muissa maailmoissa oleva Odottaja tiesi tekevänsä oikeansuuntaista työtä. Lopulta inasen pinteessä olevaa Kirvistä autetiin tekemällä episitomia, mikä Ukkosen mukaan oli koko päivän pahin ja karmein  hetki. Heikkenevien sydänäänien vuoksi paikalla oli äkkiä myös toinen kätilö, gynekologi  imukupin kanssa ja lastenlääkäri. Tämä oli tietysti ikävää ja pelottavaa, mutta Odottaja ponnisti Kirvisen omin voimin maailmaan ja Kirvinen alkoi heti hengittää ja parkua.