Kuokin puolimielenä itsepintaista savimaata pelastaakseni perennat. Ajattelen Purkajaa, jonka tapaamme tänään, ja kiihdytän tahtia. Maa kääntyy ja sekoittuu puruun, hevosenlantaan ja turvemultaan, hitaasti. Välillä venytän selkää ja haen ylvästä ryhtiä, se sattuu. Purkajien ja Rakentajien elämässä ei ole sijaa vaalenapunaisille akileijoille, ei botaanisille narsisseille, ei nukkapähkämölle.
Luulin ma.
Nyt en enää luule. Purkajamme oli nimittäin aivan ihana, herkkä ja sellaisella aivan ihastuttavalla suomalaismiehisellä tavalla romanttinen. Hän ehdotti oma-aloitteisesti omenapuiden kaatamista vasta sitten kun ne ovat kukkineet. Ne ovat hyvin vanhoja eivätkä enää tuota syötävää laatua, joten ne olisi joka tapauksessa uusittava vaikkeivät ne jäisikään rakennuksen alle. Purkajan mielestä ne kuitenkin kukkivat siksi kauniisti, että niistä kannattaa vielä kerran nauttia.
Hän suhtautui perennoihin lämpimästi.
5 kommenttia:
Näähän meidän ompot ovat aivan ihanat, mutta karmeen ränstyneet ja niiden syömäkelvottomien muumioiden hautaaminen on aina jumalaton urakka. Toisaalta helpotus, että ne nyt saattohoito käy nyt näin.
Meitin Purkaja on symppis!
Voi *nyyhks*! Ihminen, joka suhtautuu lämpimästi perennoihin, ei voi olla läpeensä paha. Voisin pitää tässä pienoisen puheen perennoille, mutta koska siitä kumminkin uhkaa paisua suuroinen, niin vaikenen kuin jalopähkämö.
Kaksi nyyhkistä! Olen perennojen suhteen myöhäisherännyt, mutta on ne pähkämöt niin suloja.
Oooohhh. *pyyhkäisee liikutuksen kyyneleen silmäkulmastaan*
niin, ja siitä omenapuun kukkimisesta voi olla hyötyä pölytyksen näkökulmasta muille omppupuille...
- A
Lähetä kommentti